Vaikeuksien kautta voittoon

Istun Rwamwanjan ammattikoulun terassilla. Iltapäivän aurinko ei enää polta vaan lämmittää mukavasti. Lintujen laulu ja puheensorina täyttää äänimaailman. Taustalla kuuluu lapioiden sorahdus saveen ja tasainen koputus, kun rakennuspuolen oppilaat koputtelevat tiiliä tiiviimmin saveen. He ovat opetelleen tänään seinien rakentamista tiilistä ja oppineet miten seinistä saadaan suoria. Maatalousalan oppilaat palaavat metsästä avustajan kanssa kantaen pitkiä ohuita puunoksia olkapäillään. Kasvimaalle rakennetaan suojaa paahtavalta auringolta. Toinen puoli luokasta harjoittelee kastelulaitteiden käyttöä ”metsässä” yhdessä opettajan kanssa. Kokkauskurssi on jo lopettanut tältä päivältä ja tytöt nauttivat päivän antimia “chapatteja” ja rupattelevat puun varjossa. Vain mzungu istuu vapaaehtoisesti auringon paisteessa ja nauttii jokaisesta auringon säteestä, joka lämmittää ihoa. 

Tulevat mekaanikot ovat opiskelleet tänään moottoripyörän osia ja harjoitelleet renkaan vaihtoa. Innokkaimmat kirjoittavat kaiken kuulemansa muistiin kynä sauhuten, joillekin riittää pelkkä kuunteleminen ja toiset jäljentävät muistiinpanot taululta, kun koulupäivä lähentelee loppuaan. Muistiinpanot mekaanikko luokan seinällä ovat selkeät ja kirjoitettu kahdella kielellä. Piirretyt kuvat helpottavat muistamaan osien nimiä. Oppilaiden into on silmiinpistävää. Ruokatauon aikana oppilaat pelaavat pihalla lentopalloa, koripalloa ja sulkapalloa suomalaisten vierailijoiden lahjoittamilla urheiluvälineillä. Urheiluvälineet tulevat tarpeeseen, eivätkä jää käyttämättä.

Vaikeuksien kautta voittoon. 

Helpotus ja ilo oli päällimmäisenä tunteena ensimmäisenä koulupäivänä kun yli 100 oppilasta 120 saapui paikalle. Esittelyiden ja tiedottamisen jälkeen aloitettiin opiskelu omilla aloilla ja opettajat pistivät oppilaat heti töihin. Vaikka puutteita materiaaleista ja kalusteista oli, jokainen teki työtä parhaansa mukaan. Tämän ja viime viikon aikana olen hymyillyt niin paljon että poskiin sattuu. Ajoittain olen joutunut poistumaan luokasta kaikessa hiljaisuudessa takavasemmalle, kun pala on noussut kurkkuun ja kyyneleet kihonneet silmiin. Kun katselen nuoria, jotka tapasin ensimmäisen kerran syyskuussa on heissä tapahtunut suuri muutos. Ilmassa on iloa ja toivoa, vaikka haasteita tulee eteen päivittäin. Kuka hoitaa lapsia, kahdenkymmenen kilometrin koulumatka päivittäin on raskasta, yksi jos toinen sairastuu, mutta ne ovat asioita jotka ovat ratkaistavissa.

Rwamwanjan BTVET koulussa vallitsee motivoitunut ilmapiiri. On mahtavaa nähdä opettajien toteuttavan käytännössä asioita, joita opiskelimme koulutuksessa edellisellä viikolla. Alunperin viiden kuukauden koulutus ja kouluarjen tukeminen uudessa ammatillisessa koulussa supistui kahteen viikkoon; viikon mittainen intensiivinen opettajan koulutus ja koulun aloitus ennen joululomille lähtöä. Aikaisemmat kokemuksemme opettajankoulutuksesta kehitysmaissa, sekä elämä Rwamwanjassa auttoi meitä luomaan koulutuksen, josta oli hyötyä paikallisille opettajille, vaikka se lyhyeksi jäikin. Koulutuksen aikana kävimme läpi; lyhyesti suomi ja suomen koulutusjärjestelmä, opettajan etiikka, oppimistyylit, opettajan ja avustajan välinen yhteistyö, life skills, opetussuunnitelma, tuntien suunnittelu, materiaalien valmistaminen, psykososiaalinen tuki, sekä arvioiminen ja palautteen anto.

Osallistavat menetelmät joita käytimme koulutuksessa toivat onnistuneen lopputuloksen. Panostimme yhteisiin harjoitteisiin, joilla saimme tunnelman laukeamaan ja ryhmän jäsenet tutustumaan toisiinsa. Minimoimme luento osuudet ja teimme koulutettavien kanssa harjoitteita, joita he pystyvät soveltamaan omassa työssään nuorten kanssa. Annoimme koulutettaville myös mahdollisuuden jakaa omia kokemuksiaan ja tietämystään. Tavoitteenamme oli rakentaa hyvä ja avoin yhteistyö avustajien ja opettajien välille ja siinä me onnistuimme. Avoin ja rento yhteishenki koulutuksen lopussa vallitsee nyt myös koulun arjessa.

On ollut ilo seurata opettajien erinomaista työskentelyä avustajien kanssa ja oppilaita osallistavaa opetusta. Koko koulun henkilökunta tukee ja kannustaa toisiaan ja he näyttävät nauttivan toistensa seurasta. Seurasimme opetusta ylpeinä ja annoimme positiivista palautetta. Taukojen aikana vastailimme opettajien, sekä avustajien kysymyksiin joita oli herännyt oppituntien aikana. Yhdessä Rwamwanjan FCAn henkilökunnan kanssa kirjasimme ylös esiin tulleita haasteita ja puutteita. Välillä myös oppilaat tulivat kertomaan meille haasteista joita koulun aloittaminen heille tuotti.

Ensimmäisen viikon päätteeksi pidimme avoimien ovien päivän. Vierailijat olivat ihmeissään, kun saapuivat paikalle katsomaan neljän ensimmäisen päivän saavutuksia. Opettajat olivat suunnitelleen hyvän ohjelman ja oppilaat olivat mukana demonstroimassa oppimistaan. Vieraiden mukaan paikka näytti siltä kuin koulu olisi ollut auki jo kaksi kuukautta.

Monta mutkaa on ollut matkassa tämän vapaaehtoisajan aikana. Henkilökohtaisesti tämä on ollut raskain vapaaehtoistyö jakso elämässäni. Odotukseni töiden suhteen olivat korkealla ja jatkuvien muutosten kestäminen oli haastavampaa kuin koskaan ennen. Kaikesta huolimatta olen oppinut paljon. Olen luonut ystävyyssuhteita, jotka tulevat kestämään halki elämän ja perheeni on jälleen kasvanut. Olen iloinen että sain olla mukana kouluttamassa opettajia edes viikon ajan ja nähdä koulu toiminnassa. 

Loppupalaverissa opettajat ja avustajat kiittivät koulutuksesta, jonka olimme pitäneet. He kertoivat oppineensa meiltä asioita, joita he eivät olleet ennen edes ajatelleet. Yksi opettaja sanoi että 60% hänen opetuksistaan tällä viikolla oli koulutuksessa opittua. Uusien näkökulmien tuominen helpotti heidän työtään ja teki siitä mielekkäämpää. He kiittelivät myös työparejaan, joiden kanssa he yhdessä suunnittelivat ja toteuttivat tunteja.”I love you!” sanoi yksi mies opettajista vedet silmissä ja tarkoitti sillä koko henkilökuntaa. 

Nyt voin hyvillä mielin aloittaa joulunvieton vaikkei täällä auringon paahteessa joululta tunnukaan. Lahjoja en kaipaa, sillä olen saanut jo parhaan mahdollisen lahjan, kun koulu on avattu ja sadat kongolaiset ja ugandalaiset nuoret saavat tulevaisuudessakin mahdollisuuden opiskella ammattiin. Suomessa minua odottaa työpaikka maahanmuuttajien valmistavan opetuksen opettajana, huone kimppakämpästä, ystävät ja perhe. Sen lisäksi kollegani Aija täällä, josta on tullut rakas ystävä, muuttaa helmikuussa samaan asuntoon jakamaan arkea ja uusia seikkailuja kanssani Suomessa.

Hyvää joulua ja nautinnollista uutta vuotta kaikille!

Taistelu turhautumista vastaan

Olen lopen väsynyt. Kello lähenee kymmentä. Istun huoneessani, joka on kuin pyörremyrskyn jäljiltä, jatkuvasta tavaroiden raahaamisesta paikasta toiseen, kun ei ole paikkaa missä työskennellä. Pitäisi pakata ja lähteä huomenna Kampalaan. Oven edessä vesikanisteri ja saavi, sillä sadekautena jalat ovat mudan peitossa ja ensimmäinen asia on jalkojen pesu ennen kuin voi edes astua huoneeseen. Sillä likavedellä huuhtelen oven edustan kananpaskasta, jota riittää siitä huolimatta, että kanoista piti hankkiutua eroon monta viikkoa sitten. Compoundin miehet omistavat kanat ja heitä ei kiinnosta mitä muut ajattelevat. He elävät niin kuin compaundissa ei olisi muita ihmisiä kuin he. Kukaan ei siivoa, kun kanat ulostavat joka paikkaan ja ”häkki” haisee tunkiolle. Olen saanut enemmän kuin kerran “kohtauksen” kanoista ja ajanut ne ulos compoundista. Päässäni alkaa nykyisin soimaan biisi, kun näen tai kuulen kanat ”jos kiekuu vielä kerran niin minä tapan sut” (oma versio PMMP:n Joku raja biisistä). 

Our compound

The famous chickens. When taking a picture I thought they're cute, but I didn't know that one day I will live with them.

Naapurini laittaa ruokaa sisäpihalla, soittaa musiikkia huoneessaan lujalla ja juttelee (huutaa) vastapäätä asuvalle miehelle, joka ripustaa pyykkiä. Toiset pelaavat korttia yhdessä huoneessa ja joku laulaa. Kaikki kuuluu huoneeseeni, niin kuin he olisivat vieressäni, seinät ovat paperista ja ”tuuletusreiät” tuovat loputkin äänet sisään.Täällä ei tunneta käsitettä ”oma rauha” tai toisen tilan kunnioittaminen. Jokainen tekee mitä lystää mihin aikaan tahansa. Elämä compoundissa on haastavaa. Omaa rauhaa ei ole koskaan. Hiljaisuus = mp3 soitin (korvatulpat ei auta). Vessassa käynnit olen minimoinut. Askartelin puolentoista litran vesipullosta itselleni ”pissaämpärin”. Erittäin käytännöllinen etenkin öisin ja ihan muutenkin, sillä vessat ovat kaikkea muuta kuin puhtaita ja etenkin sen jälkeen, kun kanojen koppi sijoitettiin vessojen viereen haju on välillä sanoin kuvaamaton.

Sadekausi tekee työnteosta täällä lähes mahdotonta. Toimistossa on ainoastaan aurinkopaneelit ja voitte kuvitella mitä tapahtuu, kun sataa vettä, sähköä ei ole silloin edes toimistossa, joka on ainoa paikka mistä saamme sähkövirtaa ja voimme ladata sähkölaitteet. Huoneeseeni tulee valo, mutta sähköpistokkeita ei ole. Toisin sanoen, olemme täysin eristyksissä, emme pysty tekemään töitä, edes sitä vähäistä mitä voisimme. Olen ollut täällä kohta kolme kuukautta tekemättä lähes ”mitään” koulutustani vastaavaa työtä. Työ mitä minun piti tulla tekemään on kaukana siitä mitä olen oikeasti tehnyt. Mielekkään ja motivoivan työn puute saa saa minut turhautuneeksi, levottomaksi ja tunnen oloni täysin hyödyttömäksi. Alan pohtia miksi ihmeessä tulin tänne keskelle ei mitään tekemään ei mitään?

At least the Sunsets are amazing after rain.

Pakolaisnuoret, etenkin meidän nuorten ryhmä ovat ainoa valo elämässäni täällä. Ensi viikolla alan opettaa Youth Centerissä englantia, sillä en kestä tätä toimettomuutta, tarvitsen jotakin, joka motivoi minut nousemaan sängystä seuraavaan päivään. Päivien täyttäminen pelkillä haastatteluilla ja toimistossa istumalla ei ole minulle sitä. Tähän mennessä iltapäiviä nuorten kanssa on ollut vain pari kertaa viikossa, eikä se tunnu riittävän minulle. Alan ymmärtää näitä nuoria. Tämä paikka on kertakaikkiaan masentava, etenkin silloin kun ei ole mitään tekemistä. Nämä pakolaiset ovat luopuneet elämästään pakon edessä tietämättä, koska tämä loppuu. Minä olen tehnyt sen ihan vapaaehtoisesti ja muutaman kuukauden ajaksi kuvitellen, että tulen väsyttämään itseni työllä, oppimaan paljon uutta, enkä ehdi edes ajatella asioita joita nyt pohdin. Nämä nuoret eivät edes pysty enää ajattelemaan ”normaalia” elämää, televisiota, suihkua, harrastuksia ym. sillä se saa heidät epätoivoiseksi. Minä sentään pystyn pakenemaan siihen ”normaali todellisuuteen” aina välillä. Näillä nuorilla ei ole sitä mahdollisuutta, heillä on savimaja, kaivo josta pitää hakea vedet, ei sähköä, muurahaiset, rottia, jotka syövät jopa muovikansiot, jossa he säilyttävät papereitaan, ne jotka niitä ehtivät haalia mukaan. Tiedän että minun aikani täällä päättyy, mutta näillä nuorilla ei ole mitään tietoa tulevaisuudesta, tosin tuleva ammatillinen koulu tuo toivoa heidän elämään, sillä ainakin se tuo rutiinin heidän elämään edes hetkeksi.

Viikon kohokohta oli sulkapallon pelaaminen Elviksen ja Louisen kanssa, sillä sade on myös estänyt meidän nuorisoryhmän tapaamiset. Lopen turhautuneena tekemättömyydestä ja toimistossa vallitsevasta apaattisuudesta lähdin hengailemaan Youth Centeriin iltapäivällä. Siellä oli meneillään puutyökurssi ja paikka kuhisi nuoria. Elvis, Youth centerin puheenjohtaja, joka on toiminut meille tulkkina ehdotti sulkapallopeliä, josta olimme jo aikaisemmin puhuneet. Kävimme Elviksen kotona hakemassa Louisen, Elviksen serkun mukaan. Polku heidän kotiin johti maissipeltojen läpi. Heidän pienessä siistissä talossa, jossa ovena oli kangas vaihdoin urheiluvaatteet. Huoneessa oli yksi iso sänky, jonka päädyssä oli toinen patja. Hammasharjat oli sijoiteltu hienosti tiiliseinän rakoihin ja vaatteet roikkuivat naruilla. Lattian rajassa, nurkassa oli pieni ”kirjahylly”, johon kirjat aseteltu. Kengät olivat nätisti rivissä väliseinän päällä, joka jakoi talon kahdeksi huoneeksi. Talon edustalla naapurin lapset räkäposkella ilman housuja piirtelivät löytämällään mustekynällä jalkoihin ja jähmettyivät, kun talosta asteli ulos mzungu. Kaivoin laukustani pienen vihkon ja ojensin heille palan paperia. He tuijottivat sitä tietämättä mitä sillä pitäisi tehdä.

Juoksimme reilun kilometrin päässä sijaitsevalle koulun kentälle. Vastaantulijat nauroivat ja huutelivat mzungua, ei kai liiemmin juoksevia muzunguja näillä huudeilla nähty. Koulun pihalla on jalkapallokenttä ja lentopalloverkko, joka toimi meidän pelikenttänä. Voimakas tuuli lennätti sulkapalloa miten sattuu, nauroimme kippurassa eikä pelistä meinannut tulla mitään, eikä sillä ollut edes väliä, sillä tärkeintä oli yhdessäolo ja ajan kuluminen. Pelasimme auringonlaskuun saakka. Hämärän saapuessa Elvis ja Louisa saattelivat minut kotiin. Erotessa halasimme, kiitin heitä loistavasta iltapäivästä ja erinomaisesta seurasta. Pääni tuntui kevyemmältä ja tunsin oppineeni monta uutta asiaa vain viettämällä aikaa heidän kanssaan. Samalla mieleeni tulvi uusia ideoita mitä voisimme tehdä tulevina kuukausina ja mitä annettavaa minulla olisi näille nuorille. Voisinpa muuttaa työni Youth centeriin, sillä minulle paras tapa tylsistymistä/turhautumista vastaan on viettää aikaa näiden nuorten kanssa, opettaa heille uusia taitoja ja tehdä asioita yhdessä heidän kanssaan.

Louisa, amazing, strong young lady, who wants to become an architect.

Elvis, my brilliant and intelligent friend, who is always there for others! 

Fight against frustration

I’m exhausted. It’s almost 10pm. I’m sitting in my room, which looks like there was a hurricane recently. Not that I’m very tidy person, but this is extreme and it’s because of carrying our stuff around from one place to another all the time, because we don’t have one place where we can actually work and keep our things. I should pack because we’re going to Kampala tomorrow. In front of my door when entering is a jerrycan and a plastic basin for washing. During the rainy season feet are sometimes covered with mud and first thing to do when entering a room is to wash my feed. After washing my feet, I use the dirty water (in order to save the water) to wash outside of my door from chicken poo, which keeps coming everyday even though they were supposed to get of the chickens living INSIDE the compound weeks ago. Some men at the compound own the chickens and they don’t care what others think about it. These men live in the compound like there was no one else living except them. None of them clean the common area, toilets, not to mention the chicken poo and “cage”, which smells like a dunghill. More than once I’ve had “nervous breakdown” about the chickens and I have chased them out from the compound sometimes very early in the morning. When I even see or hear the chickens a song starts playing in my head “if you crow one more time I will kill you” (A Finnish song by PMMP: Joku raja with my own lyrics).

My neighbor next door is cooking inside the compound. Another neighbor is playing music out loud while chatting (shouting) to a man living opposite, who is hanging his laundry. Others are playing cards in one room and someone is singing. I hear everything, like they were sitting next to me. Walls are like paper and ventilation holes bring rest of the sounds. Privacy or respecting one's space is not known in here. Everyone is doing whatever they like whenever they like, even if it was in the middle of the night, Life in the compound is challenging. Having my own privacy and quiet time is nonexistent. Silence = mp3 player (earplugs do not help). I have also minimized going to the “toilet”. I made a “pee bottle” out of 1, 5 liter water bottle. It’s extremely handy in here, especially at night time and anytime really, because our latrines are far from being clean. After they placed the cage for chickens next to the toilets smell is indescribable.

Rainy season makes working in here almost impossible. In our office we only have solar power, so you can imagine what happens when it’s raining a lot. We don’t even have electricity in the office and that’s only place where we get electricity and charge our electrical equipment. I have a light in my room but no socket. In other words, we’re completely isolated and we cannot even do the little work we could. I’ve been in here almost three months doing almost “nothing” that I’m qualified to do. Work that I was supposed to do has been far from what I have actually done in here. The lack of meaningful and motivating work makes me frustrated, restless and I feel completely useless. I start to wonder why on earth I came here in the middle of nowhere to do nothing.

The refugee youth, especially the group (Love&Peace, that’s what they named it) that we’re working with is only light in my life in here. Next week I’m planning to start teaching English at the Youth Centre, because I cannot stand this idleness. I need something that makes me get out of the bed for a next day. Filling up my days only sitting in the office, where we have no actual space to work drives me crazy. So far, there has been only couple of afternoons in a week with the Youth group, and it doesn’t seem to be enough for me. I start to understand these youth living in here. This place is depressing, especially when you don’t have anything to do. The refugees were “forced” to give up their life (because of the war) not knowing when it will end. I have voluntarily given up my life in order to come here for few months thinking I will have so much work to do that I will be exhausted, learn new things and I will not even have time to think about being bored and having nothing to do, not to mention the other things that I’m thinking off right now. These youth cannot even think about “normal” life anymore, television, real shower, hobbies and so on, because it makes them desperate. I at least have a possibility to escape to a “normal life” once in awhile when I go to Kampala. These youth don’t have that possibility. They have a mud house, a well to get their water, no electricity, ants, rats who even eat hard plastic folders, where they keep their important documents (the ones who were able to get them). I know that my time will end in here, but these youth have no idea about their future. However, the vocational centre, which we will open in December, brings hope for their lives, because at least possibility to go to school brings routine in their lives at least for a moment.

Highlight of my week was to play badminton with Elvis and Louisa. Due to a rain we’re not even able to meet with our Love & Peace group. Being extremely frustrated because of idleness and apathy in the office I went to hang around in the Youth Centre in the afternoon. There was a short course of carpentry going on and place was full of youth. Elvis, chairperson of the Youth Centre, who has also worked as an interpreter for us several times, suggested a badminton game we had talked about earlier. We went to his house nearby to pick up his cousin Louisa. The path to their home led through the corn fields. In their small neat house I changed my sportswear. The room had large bed, small table and some chairs. Toothbrushes were positioned nicely brick wall crevices and clothes hanged on the ropes. On the floor next to a door, in the corner was a small “bookshelf “made out of cardboard box. Shoes were neatly lined up on wall, which divided the house into two rooms. Other side was a small kitchen. In front of the house neighbor's children, snot running, no pants were drawing with a pen on their legs and froze when Mzungu walked out of the house. I handed them a piece of paper from my small booklet. They stared at it without knowing what they should do with it.

We ran approximately one kilometer to a school court. Some people we passed by were shouting mzungu and laughing. I guess they have not seen a running mzungu in these neighborhoods. At the school court there is a football field and volleyball net, which we used for playing badminton. A strong wind made our badminton ball to fly here and there. We laughed so much and playing was almost impossible, but it didn’t matter, because the most important thing was to be together and spend time. We played until sunset. In twilight, Elvis and Louisa escorted me all the way to home. We hugged each other and I thanked them for the great afternoon and excellent company. In my room my head felt light, fresh and I felt like I had learned many things simply spending time with them. My head was full of new ideas what we could do during the coming months and what I could teach and share with these youth. I wished I could change my work to the Youth centre, because the best way against frustration and being bored is to spend time with these youth, teach them something and do things together.

Läsnäolon ja yhdessäolon merkitys - The importance of presence and being together

Kyyneleet valuvat pitkin poskia, en pysty enää kohta pidättelemään itkua. Mieleni tekee huutaa, lähteä juoksemaan ja tyhjentää pää. Viha sotaa, kaikkea sitä hulluutta kohtaan mitä nämä pakolaisnuoret ovat joutuneet kokemaan, valtaa mieleni. Mikä tekee ihmisestä niin sairaan, että se pystyy niihin julmiin tekoihin, joita nämä viattomat nuoret ovat joutuneet näkemään ja kokemaan. Tekoja joiden takia he ovat joutuneet pakenemaan Kongosta henkensä edestä jättäen taakseen kaiken. Haluaisin sanoa heille, että mitään pahaa ei enään ikinä tule tapahtumaan ja elämä vielä kantaa. En pysty sanomaan sitä, sillä en tiedä mitä heidän elämä tulee olemaan. Sillä täälläkin osa heistä on yritetty tappaa ja osa raiskattu.  

”Vaiettu sota” josta ei enää edes puhuta mediassa, pakolaisvirta Kongosta josta Ugandan hallituskin vaikenee, jatkuu päivästä toiseen. Se vie sadoilta nuorilta tulevaisuuden päivittäin. Suurin osa heistä tulee Pohjois Kiwun ja Province Orientalen alueelta Kongosta. Lähes 800 uutta pakolaista saapui viime viikolla ja heistä noin 60% on lapsia. Noin 36% prosenttia (Joulukuu 2014) Kongolaisista pakolaisista on 15-25 vuotiaita nuoria. Suurimmalla osalla heistä ei ole mitään tekemistä täällä. Heillä ei ole mahdollisuutta koulunkäyntiin tai työhön. Ugandan koulusysteemi seuraa englantilaista järjestelmää ja Kongo ranskalaista. Ugandan hallitus ei tunnusta systeemiä vastaaviksi, eikä testausta ole olemassa. Osalla voi olla mahdollisuus päästä kokeisiin Kampalaan, mutta sitä tapahtuu vain harvoin ja vain niille joilla on paperit mukana. Usein ainoa mahdollisuus kouluun on ala-aste, johon suurimmalla osalla nuorista ei ole motivaatiota palata. Kuka haluaa yli 16 - vuotiaana palata takaisin ala-asteelle? Osa heistä on suorittanut tutkinnon Kongossa, mutta harvalla on papereita mukana. Ei ehkä ole ensimmäinen asia, jota miettii kun joutuu pakenemaan henkensä edestä. Monet heistä ovat todella älykkäitä. He olisivat ehkä menneet yliopistoon, jos siihen olisi ollut mahdollisuus ja osa oli aloittanut opinnot yliopistossa. Viimeiset kaksi, kolme vuotta heidän päiviä on täyttänyt sisällä vellova tuska, painajaiset, ikävä ja tyhjyys elämässä.   

Tämä on toinen päivä, kun järjestämme aktiviteetteja kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien nuorten kanssa ja he ovat jo vieneet meidän sydämemme. Heitä on noin kaksikymmentä nuorta. Suomesta on tulossa toimittajaryhmä, joka tulee haastattelemaan heitä.  Tuntuu pahalta, että me valmistelemme heitä toimittajia varten, jotka kyselevät kaikkia henkilökohtaisia asioita, aukaiseva haavat ja lähtevät. Ymmärrämme, että tarinoiden kertominen muille on tärkeää jatkorahoituksen kannalta. Päätimme Aijan kanssa ottaa tästä nuorten ryhmästä meille projektin, jonka kanssa me tulemme työskentelemään koko neljän kuukauden ajan. Haluamme varmistaa, että näiden nuorten elämä jatkuu eteenpäin haastattelujen jälkeen, eikä tämä jää vain viikon mittaiseksi toiminnaksi.Toivomme, että he saavat jotakin muuta ajateltavaa, kuin ne painajaiset jotka pyörivät heidän mielessään päivästä toiseen, vaan että heillä herää halu nousta aamulla seuraavaan päivään. Tarkoituksena on auttaa heitä voimaantumaan niin että he pääsevät takaisin elämään kiinni. Tulevaisuudessa ryhmä saa toivottavasti tukea toisistaan.

Suurin osa näistä nuorista on ollut täällä jopa kolme vuotta. He eivät ole käyneet koulua, koska ei ole ollut koulua mihin mennä. Osa on todistanut perheensä teurastuksen Kongossa ja muita kauheuksia, joista he eivät edes pysty puhumaan. Suurimmalla osalla terapiasta ei ole tietoakaan, vain hyvin harvoilla on mahdollisuus saada sitä. Kaksi tapaamista, muutama mukava aktiviteetti ja voimme jo nähdä muutoksen nuorissa. Yhdessä oleminen, läsnäolo, osallistuminen ja muiden asioiden ajatteleminen saa hymyn nuorten kasvoille.

Työskennellessäni maahanmuuttajien opettajana Suomessa minulla oli tapana aina halata tai kätellä oppilaani päivän päätteeksi. Sen avulla olen saavuttanut monen oppilaan luottamuksen. Kerroin näille nuorille haluavani tehdä heidän kanssaan samoin toisen tapaamisen päätteeksi. Sanoin heille että he saavat joko halata tai kätellä, mikä heistä itsestä tuntuu parhaimmalta. Lähes jokainen halasi ja oli ihana nähdä heidän alkavan halaamaan myös toisiaan. Sama reaktio minkä olen nähnyt tapahtuvan monta kertaa ennenkin. Pidättelin kyyneleitä. Halaus ja kosketus on yksi tärkeimmistä luottamuksen rakentamisen keinoista. Usein se tuo tunteen siitä että joku välittää. Jokainen meistä kaipaa kosketusta. Halauksen kautta voi myös rakentaa positiivisia tunteita kosketukseen liittyen niiden negatiivisten sijaan, jotka ovat tulleet siitä kun joku on kajonnut sinuun ilman omaa tahtoasi.

Ulkona on jo pimeää, mutta istumme vielä toimistossa. Aija tulee luokseni ja halaa minua, ”Ihana että olet täällä mun kanssa”. Purskahdan itkuun ja soperran itkun seasta olevani myös onnellinen siitä me olemme täällä yhdessä. Samalla toivon että myös ne nuoret pystyvät jatkossa tukeutumaan toisiinsa niin kuin minä ja Aija nyt täällä, sillä yksin en selviäisi tästä.

The importance of presence and being together

Tears are running down my cheeks, I’m not able to hold it in anymore. I feel like screaming, go running and simply empty my head. Anger against the war, all the madness that goes with it and what these young refugees have been through, takes over my mind. What makes human beings so sick, that they are capable of cruelty that these innocent youth have witnessed and been through in their lives! Cruelty, they had to escape from Congo fearing for their lives and forcing them to leave their whole life behind. I want to tell them that nothing bad will never ever happen to them and ensure that life will be better in the future. But I cannot say it, because honestly I don’t know how their life will be. Even in here at the refugee settlement some of them have been attempted to kill and some of the girls have been raped.

”Silent war”, which is not even talk about in the media anymore, even the government of Uganda is silent about the flow of refugees from Congo that continues every day. That silent war steals the future from thousands of young people. Majority of the refugees come from North Kiwu and Province Orientale in Congo. Almost 800 refugees arrived last week and around 60% of them are children. Thirty-six percent (Dec 2014) of the Congolese refugees are between the age of 15 and 25.

Majority of the young people have nothing to do in here at the settlement. They don’t have possibility to go to school or work. School system in Uganda follows English one and in Congo they have French system. Ugandan government doesn’t recognize these systems as equal and there is no testing to know the level of schooling of these youth. The ones who have their papers from school might have a possibility to go to do their final exams in Kampala, but it happens rarely. Often the only possibility is to go back to primary school, but hardly anyone has a motivation to do that. Seriously, at the age of sixteen who wants to go back to primary school? Some of them even have a degree from Congo, but only few have their papers with them. It’s not the first thing that you come to think of when you have to escape for your life. Many of these youth are very bright. They might have gone to university and some of them already started their studies in University back at home. Last two, three years their lives in here were filled with inner agony, nightmares, longing and emptiness in life.

This was the second day when we’re arranging activities with the most vulnerable youth in here. They are a group of twenty. There is a film crew coming from Finland to interview them for a documentary. I and Aija feel bad just to prepare the youth for the journalists, who will ask very intimate questions, open their wounds and then they leave. Of course we know that telling these stories is important for further funding, still it doesn’t feel right. Therefore, we decided to make this particular group as our project in here. We will continue working with them the whole four months that we’ll spend here in Rwamwanja. We want to make sure that life continues after the interviews and this will not be just activity for a one week. We hope we’re able to give them something else to think instead of the nightmares from day to day, give them a reason to get up in the morning for the next day. The aim is to empower them, so that they are able to get back on their feed again. In the future, the group could support each other’s when we’re not here.

Most of these twenty youth have been here close to three years. They have not been in school, because there is no school to go to. Almost all of them have witnessed a slaughter of their family and things that they cannot even talk about. Majority of them have not received any kind of counselling or therapy, only few. Already after two sessions, few activities with them and we can see a change in these youth. Togetherness, participation and thinking about other things than the struggle they have in life, brings a smile on their faces.

While working as a teacher for immigrants in Finland I had a habit of hugging or shake hands with my students at the end of the day. It is a way of building a trust with them and let them know that I care. I told these youth about this habit and I asked if they would like to do the same. I told them that they can choose if they want to give a hug or shake hands with me, whatever they feel most comfortable with.  Almost all of them hugged me and it was wonderful to see them start hugging among themselves as well. I’ve seen this happening many times before and I had to hold my tears. Hugging and touching is one of the most important tools to gain trust, especially with vulnerable children. It gives them a feeling that someone cares. Each one of us needs to be touched. Hugging can be a way to build positive emotions related to contact instead of the negative that have come about when someone has touched you against your will.

It’s dark outside. We’re still sitting at the office with Aija. She comes to me and gives me a hug, “I’m grateful that you’re here with me”. I burst into tears and tell her that I’m also happy that we’re here together. I wish that in the future these young people in our group can continue to rely on one another, like me and Aija in here. If I was alone, I don’t’ know how could do this.

Morning dawn in Rwamwanja - Aamu valkenee Rwamwanjassa

Morning dawn enjoyed with a concert performed by nature. Birds are flying eagerly and singing happily, “what a wonderful morning, wake up!”(my interpretation). Roosters join crowing by regular intervals in a loud voice. Light and heat increases, other animals join the concert. In the dim dawn, you can only hear nature's own concert. When people wake up, chatter begins, sound of cars and motorcycles buzz, but for now animals still keep their loud concert. Sun rays begin to redden the blue sky. The first rays of light bring out buildings on top of a hill, painting entire landscape of splendor re-color wiping moisture of night. For a moment, Sun rays are playing on surface of water droplets causing landscape to sparkle.

People are on the move, cleaning up and picking up water. An old man carrying water cans in his bicycle overtakes a woman carrying a big water can over her head walking forward slowly, but surely. In front of me on the other side of a fence, slouch a young boy with empty canisters. I smile, and salute him. He smiles back curious expression on his face, staring at me, mzungu, who sits outside in front of her room cross-legged on a yoga mat and writes. More people are on the move and the birds flock around me in their multicolored costumes. Lead of the concert is now given to crickets, accompanied by birds and other animals with their solos.

The landscape in front of me is divided into two. On the left, a sunny hill blazing with color and light. In front of me, a hill waiting for the light to come. I love awakening landscape in front of me, even though I’m watching it behind the net fence. But at least it's not a high wall as in Kampala that steals our view and strengthens all sounds from our neighbors. Here, I am able to breathe, despite the primitive conditions. If I can wake up in the morning to write having this landscape around me, I believe I can manage a latrine, which is just a hole in the floor and a bucket of water instead of a shower, but at least I feel I’m alive.

 

 

Aamu valkenee luonnon omalla konsertilla. Linnut lentävät innokkaina ja visertävät iloisena “ihana aamu herättää!” (minun tulkintani). Kukot liittyvät konserttiin kiekumalla tasaisin väliajoin kuuluvalla äänellä. Valon ja lämmön lisääntyessä muut eläimet yhtyvät konserttiin. Kun hämärä valkenee voi kuulla ainoastaan luonnon oman konsertin. Ihmisten herättyä alkaa puheensorina, autojen hurina, moottoripyörien pörinä, mutta nyt eläinten oma konsertti pitää äänekkäänä pintansa. Sininen taivas alkaa hieman punertaa nousevan auringon säteistä. Ensimmäiset valon säteet tuovat esiin kukkulan päällä olevat rakennukset, maalaten koko maiseman väriloistoon pyyhkimällä yön tuoman kosteuden, mutta hetken verran ne leikkivät vesipisaroiden pinnalla saaden maiseman säkenöimään.

Ihmiset ovat liikkeellä, siivoamassa ja hakemassa vettä. Vanha mies kuljettaa vesikanistereita polkupyörällään ja ohittaa naisen, jolla on iso vesikanisteri pään päällä, mutta hän kävelee eteenpäin varmoin askelin. Edessäni aidan toisella puolella laahustaa nuori poika tyhjien kanistereiden kanssa. Hymyilen ja tervehdin häntä. Hän hymyilee takaisin utelias ilme kasvoillaan tuijottaen minua, vaalea mzungua, joka istuu ulkona ”huoneensa” edessä joogamaton päällä risti-istunnassa ja kirjoittaa. Yhä enemmän ihmisiä on liikkeellä ja linnut parveilevat ympärilläni kirjavissa asuissaan. Heidän osuutensa konsertissa on vaimentunut ja heinäsirkat ovat ottaneet johdon, jota linnut muiden eläinten kanssa säestävät sooloillaan.

Maisema edessäni on jakautunut kahtia. Vasemmalla aurinkoinen kukkula, joka paistattelee väriloistossa ja edessäni vielä valoa odottava mäki. Rakastan edessäni heräävää maisemaa, vaikka katselen sitä verkkoaidan takaa. Mutta ainakaan se ei ole korkea muuri niin kuin Kampalassa, joka vie näkökentän, mutta voimistaa kaikki naapureiden äänet. Täällä pystyn hengittämään, alkeellisista olosuhteista huolimatta. Uskon että, jos saan aamulla herätä kirjoittamaan ympärilläni olevaan maisemaan, uskon selviäväni vessasta, joka on pelkkä reikä lattiassa ja vesiämpäristä suihkun sijaan, mutta ainakin tunnen olevani elossa.