Kyyneleet valuvat pitkin poskia, en pysty enää kohta pidättelemään itkua. Mieleni tekee huutaa, lähteä juoksemaan ja tyhjentää pää. Viha sotaa, kaikkea sitä hulluutta kohtaan mitä nämä pakolaisnuoret ovat joutuneet kokemaan, valtaa mieleni. Mikä tekee ihmisestä niin sairaan, että se pystyy niihin julmiin tekoihin, joita nämä viattomat nuoret ovat joutuneet näkemään ja kokemaan. Tekoja joiden takia he ovat joutuneet pakenemaan Kongosta henkensä edestä jättäen taakseen kaiken. Haluaisin sanoa heille, että mitään pahaa ei enään ikinä tule tapahtumaan ja elämä vielä kantaa. En pysty sanomaan sitä, sillä en tiedä mitä heidän elämä tulee olemaan. Sillä täälläkin osa heistä on yritetty tappaa ja osa raiskattu.
”Vaiettu sota” josta ei enää edes puhuta mediassa, pakolaisvirta Kongosta josta Ugandan hallituskin vaikenee, jatkuu päivästä toiseen. Se vie sadoilta nuorilta tulevaisuuden päivittäin. Suurin osa heistä tulee Pohjois Kiwun ja Province Orientalen alueelta Kongosta. Lähes 800 uutta pakolaista saapui viime viikolla ja heistä noin 60% on lapsia. Noin 36% prosenttia (Joulukuu 2014) Kongolaisista pakolaisista on 15-25 vuotiaita nuoria. Suurimmalla osalla heistä ei ole mitään tekemistä täällä. Heillä ei ole mahdollisuutta koulunkäyntiin tai työhön. Ugandan koulusysteemi seuraa englantilaista järjestelmää ja Kongo ranskalaista. Ugandan hallitus ei tunnusta systeemiä vastaaviksi, eikä testausta ole olemassa. Osalla voi olla mahdollisuus päästä kokeisiin Kampalaan, mutta sitä tapahtuu vain harvoin ja vain niille joilla on paperit mukana. Usein ainoa mahdollisuus kouluun on ala-aste, johon suurimmalla osalla nuorista ei ole motivaatiota palata. Kuka haluaa yli 16 - vuotiaana palata takaisin ala-asteelle? Osa heistä on suorittanut tutkinnon Kongossa, mutta harvalla on papereita mukana. Ei ehkä ole ensimmäinen asia, jota miettii kun joutuu pakenemaan henkensä edestä. Monet heistä ovat todella älykkäitä. He olisivat ehkä menneet yliopistoon, jos siihen olisi ollut mahdollisuus ja osa oli aloittanut opinnot yliopistossa. Viimeiset kaksi, kolme vuotta heidän päiviä on täyttänyt sisällä vellova tuska, painajaiset, ikävä ja tyhjyys elämässä.
Tämä on toinen päivä, kun järjestämme aktiviteetteja kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien nuorten kanssa ja he ovat jo vieneet meidän sydämemme. Heitä on noin kaksikymmentä nuorta. Suomesta on tulossa toimittajaryhmä, joka tulee haastattelemaan heitä. Tuntuu pahalta, että me valmistelemme heitä toimittajia varten, jotka kyselevät kaikkia henkilökohtaisia asioita, aukaiseva haavat ja lähtevät. Ymmärrämme, että tarinoiden kertominen muille on tärkeää jatkorahoituksen kannalta. Päätimme Aijan kanssa ottaa tästä nuorten ryhmästä meille projektin, jonka kanssa me tulemme työskentelemään koko neljän kuukauden ajan. Haluamme varmistaa, että näiden nuorten elämä jatkuu eteenpäin haastattelujen jälkeen, eikä tämä jää vain viikon mittaiseksi toiminnaksi.Toivomme, että he saavat jotakin muuta ajateltavaa, kuin ne painajaiset jotka pyörivät heidän mielessään päivästä toiseen, vaan että heillä herää halu nousta aamulla seuraavaan päivään. Tarkoituksena on auttaa heitä voimaantumaan niin että he pääsevät takaisin elämään kiinni. Tulevaisuudessa ryhmä saa toivottavasti tukea toisistaan.
Suurin osa näistä nuorista on ollut täällä jopa kolme vuotta. He eivät ole käyneet koulua, koska ei ole ollut koulua mihin mennä. Osa on todistanut perheensä teurastuksen Kongossa ja muita kauheuksia, joista he eivät edes pysty puhumaan. Suurimmalla osalla terapiasta ei ole tietoakaan, vain hyvin harvoilla on mahdollisuus saada sitä. Kaksi tapaamista, muutama mukava aktiviteetti ja voimme jo nähdä muutoksen nuorissa. Yhdessä oleminen, läsnäolo, osallistuminen ja muiden asioiden ajatteleminen saa hymyn nuorten kasvoille.
Työskennellessäni maahanmuuttajien opettajana Suomessa minulla oli tapana aina halata tai kätellä oppilaani päivän päätteeksi. Sen avulla olen saavuttanut monen oppilaan luottamuksen. Kerroin näille nuorille haluavani tehdä heidän kanssaan samoin toisen tapaamisen päätteeksi. Sanoin heille että he saavat joko halata tai kätellä, mikä heistä itsestä tuntuu parhaimmalta. Lähes jokainen halasi ja oli ihana nähdä heidän alkavan halaamaan myös toisiaan. Sama reaktio minkä olen nähnyt tapahtuvan monta kertaa ennenkin. Pidättelin kyyneleitä. Halaus ja kosketus on yksi tärkeimmistä luottamuksen rakentamisen keinoista. Usein se tuo tunteen siitä että joku välittää. Jokainen meistä kaipaa kosketusta. Halauksen kautta voi myös rakentaa positiivisia tunteita kosketukseen liittyen niiden negatiivisten sijaan, jotka ovat tulleet siitä kun joku on kajonnut sinuun ilman omaa tahtoasi.
Ulkona on jo pimeää, mutta istumme vielä toimistossa. Aija tulee luokseni ja halaa minua, ”Ihana että olet täällä mun kanssa”. Purskahdan itkuun ja soperran itkun seasta olevani myös onnellinen siitä me olemme täällä yhdessä. Samalla toivon että myös ne nuoret pystyvät jatkossa tukeutumaan toisiinsa niin kuin minä ja Aija nyt täällä, sillä yksin en selviäisi tästä.
The importance of presence and being together
Ulkona on jo pimeää, mutta istumme vielä toimistossa. Aija tulee luokseni ja halaa minua, ”Ihana että olet täällä mun kanssa”. Purskahdan itkuun ja soperran itkun seasta olevani myös onnellinen siitä me olemme täällä yhdessä. Samalla toivon että myös ne nuoret pystyvät jatkossa tukeutumaan toisiinsa niin kuin minä ja Aija nyt täällä, sillä yksin en selviäisi tästä.
The importance of presence and being together
Tears are running down my cheeks, I’m not able to hold it in anymore. I feel like screaming, go running and simply empty my head. Anger against the war, all the madness that goes with it and what these young refugees have been through, takes over my mind. What makes human beings so sick, that they are capable of cruelty that these innocent youth have witnessed and been through in their lives! Cruelty, they had to escape from Congo fearing for their lives and forcing them to leave their whole life behind. I want to tell them that nothing bad will never ever happen to them and ensure that life will be better in the future. But I cannot say it, because honestly I don’t know how their life will be. Even in here at the refugee settlement some of them have been attempted to kill and some of the girls have been raped.
”Silent war”, which is not even talk about in the media anymore, even the government of Uganda is silent about the flow of refugees from Congo that continues every day. That silent war steals the future from thousands of young people. Majority of the refugees come from North Kiwu and Province Orientale in Congo. Almost 800 refugees arrived last week and around 60% of them are children. Thirty-six percent (Dec 2014) of the Congolese refugees are between the age of 15 and 25.
Majority of the young people have nothing to do in here at the settlement. They don’t have possibility to go to school or work. School system in Uganda follows English one and in Congo they have French system. Ugandan government doesn’t recognize these systems as equal and there is no testing to know the level of schooling of these youth. The ones who have their papers from school might have a possibility to go to do their final exams in Kampala, but it happens rarely. Often the only possibility is to go back to primary school, but hardly anyone has a motivation to do that. Seriously, at the age of sixteen who wants to go back to primary school? Some of them even have a degree from Congo, but only few have their papers with them. It’s not the first thing that you come to think of when you have to escape for your life. Many of these youth are very bright. They might have gone to university and some of them already started their studies in University back at home. Last two, three years their lives in here were filled with inner agony, nightmares, longing and emptiness in life.
This was the second day when we’re arranging activities with the most vulnerable youth in here. They are a group of twenty. There is a film crew coming from Finland to interview them for a documentary. I and Aija feel bad just to prepare the youth for the journalists, who will ask very intimate questions, open their wounds and then they leave. Of course we know that telling these stories is important for further funding, still it doesn’t feel right. Therefore, we decided to make this particular group as our project in here. We will continue working with them the whole four months that we’ll spend here in Rwamwanja. We want to make sure that life continues after the interviews and this will not be just activity for a one week. We hope we’re able to give them something else to think instead of the nightmares from day to day, give them a reason to get up in the morning for the next day. The aim is to empower them, so that they are able to get back on their feed again. In the future, the group could support each other’s when we’re not here.
Most of these twenty youth have been here close to three years. They have not been in school, because there is no school to go to. Almost all of them have witnessed a slaughter of their family and things that they cannot even talk about. Majority of them have not received any kind of counselling or therapy, only few. Already after two sessions, few activities with them and we can see a change in these youth. Togetherness, participation and thinking about other things than the struggle they have in life, brings a smile on their faces.
While working as a teacher for immigrants in Finland I had a habit of hugging or shake hands with my students at the end of the day. It is a way of building a trust with them and let them know that I care. I told these youth about this habit and I asked if they would like to do the same. I told them that they can choose if they want to give a hug or shake hands with me, whatever they feel most comfortable with. Almost all of them hugged me and it was wonderful to see them start hugging among themselves as well. I’ve seen this happening many times before and I had to hold my tears. Hugging and touching is one of the most important tools to gain trust, especially with vulnerable children. It gives them a feeling that someone cares. Each one of us needs to be touched. Hugging can be a way to build positive emotions related to contact instead of the negative that have come about when someone has touched you against your will.
It’s dark outside. We’re still sitting at the office with Aija. She comes to me and gives me a hug, “I’m grateful that you’re here with me”. I burst into tears and tell her that I’m also happy that we’re here together. I wish that in the future these young people in our group can continue to rely on one another, like me and Aija in here. If I was alone, I don’t’ know how could do this.
