Olen lopen väsynyt. Kello lähenee kymmentä. Istun huoneessani, joka on kuin pyörremyrskyn jäljiltä, jatkuvasta tavaroiden raahaamisesta paikasta toiseen, kun ei ole paikkaa missä työskennellä. Pitäisi pakata ja lähteä huomenna Kampalaan. Oven edessä vesikanisteri ja saavi, sillä sadekautena jalat ovat mudan peitossa ja ensimmäinen asia on jalkojen pesu ennen kuin voi edes astua huoneeseen. Sillä likavedellä huuhtelen oven edustan kananpaskasta, jota riittää siitä huolimatta, että kanoista piti hankkiutua eroon monta viikkoa sitten. Compoundin miehet omistavat kanat ja heitä ei kiinnosta mitä muut ajattelevat. He elävät niin kuin compaundissa ei olisi muita ihmisiä kuin he. Kukaan ei siivoa, kun kanat ulostavat joka paikkaan ja ”häkki” haisee tunkiolle. Olen saanut enemmän kuin kerran “kohtauksen” kanoista ja ajanut ne ulos compoundista. Päässäni alkaa nykyisin soimaan biisi, kun näen tai kuulen kanat ”jos kiekuu vielä kerran niin minä tapan sut” (oma versio PMMP:n Joku raja biisistä).
 |
| Our compound |
 | |
| The famous chickens. When taking a picture I thought they're cute, but I didn't know that one day I will live with them. |
Naapurini laittaa ruokaa sisäpihalla, soittaa musiikkia huoneessaan lujalla ja juttelee (huutaa) vastapäätä asuvalle miehelle, joka ripustaa pyykkiä. Toiset pelaavat korttia yhdessä huoneessa ja joku laulaa. Kaikki kuuluu huoneeseeni, niin kuin he olisivat vieressäni, seinät ovat paperista ja ”tuuletusreiät” tuovat loputkin äänet sisään.Täällä ei tunneta käsitettä ”oma rauha” tai toisen tilan kunnioittaminen. Jokainen tekee mitä lystää mihin aikaan tahansa. Elämä compoundissa on haastavaa. Omaa rauhaa ei ole koskaan. Hiljaisuus = mp3 soitin (korvatulpat ei auta). Vessassa käynnit olen minimoinut. Askartelin puolentoista litran vesipullosta itselleni ”pissaämpärin”. Erittäin käytännöllinen etenkin öisin ja ihan muutenkin, sillä vessat ovat kaikkea muuta kuin puhtaita ja etenkin sen jälkeen, kun kanojen koppi sijoitettiin vessojen viereen haju on välillä sanoin kuvaamaton.
Sadekausi tekee työnteosta täällä lähes mahdotonta. Toimistossa on ainoastaan aurinkopaneelit ja voitte kuvitella mitä tapahtuu, kun sataa vettä, sähköä ei ole silloin edes toimistossa, joka on ainoa paikka mistä saamme sähkövirtaa ja voimme ladata sähkölaitteet. Huoneeseeni tulee valo, mutta sähköpistokkeita ei ole. Toisin sanoen, olemme täysin eristyksissä, emme pysty tekemään töitä, edes sitä vähäistä mitä voisimme. Olen ollut täällä kohta kolme kuukautta tekemättä lähes ”mitään” koulutustani vastaavaa työtä. Työ mitä minun piti tulla tekemään on kaukana siitä mitä olen oikeasti tehnyt. Mielekkään ja motivoivan työn puute saa saa minut turhautuneeksi, levottomaksi ja tunnen oloni täysin hyödyttömäksi. Alan pohtia miksi ihmeessä tulin tänne keskelle ei mitään tekemään ei mitään?
 |
| At least the Sunsets are amazing after rain. |
Pakolaisnuoret, etenkin meidän nuorten ryhmä ovat ainoa valo elämässäni täällä. Ensi viikolla alan opettaa Youth Centerissä englantia, sillä en kestä tätä toimettomuutta, tarvitsen jotakin, joka motivoi minut nousemaan sängystä seuraavaan päivään. Päivien täyttäminen pelkillä haastatteluilla ja toimistossa istumalla ei ole minulle sitä. Tähän mennessä iltapäiviä nuorten kanssa on ollut vain pari kertaa viikossa, eikä se tunnu riittävän minulle. Alan ymmärtää näitä nuoria. Tämä paikka on kertakaikkiaan masentava, etenkin silloin kun ei ole mitään tekemistä. Nämä pakolaiset ovat luopuneet elämästään pakon edessä tietämättä, koska tämä loppuu. Minä olen tehnyt sen ihan vapaaehtoisesti ja muutaman kuukauden ajaksi kuvitellen, että tulen väsyttämään itseni työllä, oppimaan paljon uutta, enkä ehdi edes ajatella asioita joita nyt pohdin. Nämä nuoret eivät edes pysty enää ajattelemaan ”normaalia” elämää, televisiota, suihkua, harrastuksia ym. sillä se saa heidät epätoivoiseksi. Minä sentään pystyn pakenemaan siihen ”normaali todellisuuteen” aina välillä. Näillä nuorilla ei ole sitä mahdollisuutta, heillä on savimaja, kaivo josta pitää hakea vedet, ei sähköä, muurahaiset, rottia, jotka syövät jopa muovikansiot, jossa he säilyttävät papereitaan, ne jotka niitä ehtivät haalia mukaan. Tiedän että minun aikani täällä päättyy, mutta näillä nuorilla ei ole mitään tietoa tulevaisuudesta, tosin tuleva ammatillinen koulu tuo toivoa heidän elämään, sillä ainakin se tuo rutiinin heidän elämään edes hetkeksi.
Viikon kohokohta oli sulkapallon pelaaminen Elviksen ja Louisen kanssa, sillä sade on myös estänyt meidän nuorisoryhmän tapaamiset. Lopen turhautuneena tekemättömyydestä ja toimistossa vallitsevasta apaattisuudesta lähdin hengailemaan Youth Centeriin iltapäivällä. Siellä oli meneillään puutyökurssi ja paikka kuhisi nuoria. Elvis, Youth centerin puheenjohtaja, joka on toiminut meille tulkkina ehdotti sulkapallopeliä, josta olimme jo aikaisemmin puhuneet. Kävimme Elviksen kotona hakemassa Louisen, Elviksen serkun mukaan. Polku heidän kotiin johti maissipeltojen läpi. Heidän pienessä siistissä talossa, jossa ovena oli kangas vaihdoin urheiluvaatteet. Huoneessa oli yksi iso sänky, jonka päädyssä oli toinen patja. Hammasharjat oli sijoiteltu hienosti tiiliseinän rakoihin ja vaatteet roikkuivat naruilla. Lattian rajassa, nurkassa oli pieni ”kirjahylly”, johon kirjat aseteltu. Kengät olivat nätisti rivissä väliseinän päällä, joka jakoi talon kahdeksi huoneeksi. Talon edustalla naapurin lapset räkäposkella ilman housuja piirtelivät löytämällään mustekynällä jalkoihin ja jähmettyivät, kun talosta asteli ulos mzungu. Kaivoin laukustani pienen vihkon ja ojensin heille palan paperia. He tuijottivat sitä tietämättä mitä sillä pitäisi tehdä.
Juoksimme reilun kilometrin päässä sijaitsevalle koulun kentälle. Vastaantulijat nauroivat ja huutelivat mzungua, ei kai liiemmin juoksevia muzunguja näillä huudeilla nähty. Koulun pihalla on jalkapallokenttä ja lentopalloverkko, joka toimi meidän pelikenttänä. Voimakas tuuli lennätti sulkapalloa miten sattuu, nauroimme kippurassa eikä pelistä meinannut tulla mitään, eikä sillä ollut edes väliä, sillä tärkeintä oli yhdessäolo ja ajan kuluminen. Pelasimme auringonlaskuun saakka. Hämärän saapuessa Elvis ja Louisa saattelivat minut kotiin. Erotessa halasimme, kiitin heitä loistavasta iltapäivästä ja erinomaisesta seurasta. Pääni tuntui kevyemmältä ja tunsin oppineeni monta uutta asiaa vain viettämällä aikaa heidän kanssaan. Samalla mieleeni tulvi uusia ideoita mitä voisimme tehdä tulevina kuukausina ja mitä annettavaa minulla olisi näille nuorille. Voisinpa muuttaa työni Youth centeriin, sillä minulle paras tapa tylsistymistä/turhautumista vastaan on viettää aikaa näiden nuorten kanssa, opettaa heille uusia taitoja ja tehdä asioita yhdessä heidän kanssaan.
 |
| Louisa, amazing, strong young lady, who wants to become an architect. |
 |
Elvis, my brilliant and intelligent friend, who is always there for others!
Fight against frustration
I’m exhausted. It’s almost 10pm. I’m sitting in my room, which looks like there was a hurricane recently. Not that I’m very tidy person, but this is extreme and it’s because of carrying our stuff around from one place to another all the time, because we don’t have one place where we can actually work and keep our things. I should pack because we’re going to Kampala tomorrow. In front of my door when entering is a jerrycan and a plastic basin for washing. During the rainy season feet are sometimes covered with mud and first thing to do when entering a room is to wash my feed. After washing my feet, I use the dirty water (in order to save the water) to wash outside of my door from chicken poo, which keeps coming everyday even though they were supposed to get of the chickens living INSIDE the compound weeks ago. Some men at the compound own the chickens and they don’t care what others think about it. These men live in the compound like there was no one else living except them. None of them clean the common area, toilets, not to mention the chicken poo and “cage”, which smells like a dunghill. More than once I’ve had “nervous breakdown” about the chickens and I have chased them out from the compound sometimes very early in the morning. When I even see or hear the chickens a song starts playing in my head “if you crow one more time I will kill you” (A Finnish song by PMMP: Joku raja with my own lyrics).
My neighbor next door is cooking inside the compound. Another neighbor is playing music out loud while chatting (shouting) to a man living opposite, who is hanging his laundry. Others are playing cards in one room and someone is singing. I hear everything, like they were sitting next to me. Walls are like paper and ventilation holes bring rest of the sounds. Privacy or respecting one's space is not known in here. Everyone is doing whatever they like whenever they like, even if it was in the middle of the night, Life in the compound is challenging. Having my own privacy and quiet time is nonexistent. Silence = mp3 player (earplugs do not help). I have also minimized going to the “toilet”. I made a “pee bottle” out of 1, 5 liter water bottle. It’s extremely handy in here, especially at night time and anytime really, because our latrines are far from being clean. After they placed the cage for chickens next to the toilets smell is indescribable.
Rainy season makes working in here almost impossible. In our office we only have solar power, so you can imagine what happens when it’s raining a lot. We don’t even have electricity in the office and that’s only place where we get electricity and charge our electrical equipment. I have a light in my room but no socket. In other words, we’re completely isolated and we cannot even do the little work we could. I’ve been in here almost three months doing almost “nothing” that I’m qualified to do. Work that I was supposed to do has been far from what I have actually done in here. The lack of meaningful and motivating work makes me frustrated, restless and I feel completely useless. I start to wonder why on earth I came here in the middle of nowhere to do nothing.
The refugee youth, especially the group (Love&Peace, that’s what they named it) that we’re working with is only light in my life in here. Next week I’m planning to start teaching English at the Youth Centre, because I cannot stand this idleness. I need something that makes me get out of the bed for a next day. Filling up my days only sitting in the office, where we have no actual space to work drives me crazy. So far, there has been only couple of afternoons in a week with the Youth group, and it doesn’t seem to be enough for me. I start to understand these youth living in here. This place is depressing, especially when you don’t have anything to do. The refugees were “forced” to give up their life (because of the war) not knowing when it will end. I have voluntarily given up my life in order to come here for few months thinking I will have so much work to do that I will be exhausted, learn new things and I will not even have time to think about being bored and having nothing to do, not to mention the other things that I’m thinking off right now. These youth cannot even think about “normal” life anymore, television, real shower, hobbies and so on, because it makes them desperate. I at least have a possibility to escape to a “normal life” once in awhile when I go to Kampala. These youth don’t have that possibility. They have a mud house, a well to get their water, no electricity, ants, rats who even eat hard plastic folders, where they keep their important documents (the ones who were able to get them). I know that my time will end in here, but these youth have no idea about their future. However, the vocational centre, which we will open in December, brings hope for their lives, because at least possibility to go to school brings routine in their lives at least for a moment.
Highlight of my week was to play badminton with Elvis and Louisa. Due to a rain we’re not even able to meet with our Love & Peace group. Being extremely frustrated because of idleness and apathy in the office I went to hang around in the Youth Centre in the afternoon. There was a short course of carpentry going on and place was full of youth. Elvis, chairperson of the Youth Centre, who has also worked as an interpreter for us several times, suggested a badminton game we had talked about earlier. We went to his house nearby to pick up his cousin Louisa. The path to their home led through the corn fields. In their small neat house I changed my sportswear. The room had large bed, small table and some chairs. Toothbrushes were positioned nicely brick wall crevices and clothes hanged on the ropes. On the floor next to a door, in the corner was a small “bookshelf “made out of cardboard box. Shoes were neatly lined up on wall, which divided the house into two rooms. Other side was a small kitchen. In front of the house neighbor's children, snot running, no pants were drawing with a pen on their legs and froze when Mzungu walked out of the house. I handed them a piece of paper from my small booklet. They stared at it without knowing what they should do with it.
We ran approximately one kilometer to a school court. Some people we passed by were shouting mzungu and laughing. I guess they have not seen a running mzungu in these neighborhoods. At the school court there is a football field and volleyball net, which we used for playing badminton. A strong wind made our badminton ball to fly here and there. We laughed so much and playing was almost impossible, but it didn’t matter, because the most important thing was to be together and spend time. We played until sunset. In twilight, Elvis and Louisa escorted me all the way to home. We hugged each other and I thanked them for the great afternoon and excellent company. In my room my head felt light, fresh and I felt like I had learned many things simply spending time with them. My head was full of new ideas what we could do during the coming months and what I could teach and share with these youth. I wished I could change my work to the Youth centre, because the best way against frustration and being bored is to spend time with these youth, teach them something and do things together.
|
