On the way to work - Matkalla töihin

On the way to work

I put on my jogging shoes. I’m going to walk to work. Sun is welcoming me outside and it’s about +26’C. I lock the gate behind me and greet a girl walking on the street. Moto taxis are waiving at me from a far as soon as they can see me. I shake my head meaning no I don’t need a ride and they continue talking. As I have turned to another street, I see a pile of stuff beside the road. When I get closer, there are shoes, a bag, a mobile phone on top of it and some other stuff. I look around, but there is no one. I continue walking. After a while a young man is running towards me without shoes and shouting angrily to his friend, who has appeared to look after his stuff. For a moment I was thinking, whether someone abandoned a stolen stuff in there.

The street joins a bigger road. Traffic is pretty quiet, only few 4WDs and Moto taxis are passing by me. A beautiful black and white butterfly is flying in front of me and lands on my shoulder. Before I even manage to react, she flies to the bushes nearby. A little school boy, with a huge backpack that reaches his knees is walking on the other side of the street. Behind him a beautiful young lady in her yellow sandals and bright red skirt made out the chitenge material. There are moto taxis in every corner. I’m wondering if they all have enough customers to make a living. An old man is carrying pipes in his bicycle while cycling. A young man is passing me by. He is trying to be cool and while looking at me he tries to wink at me. However, it comes out like he was doing it for the first time in his life. I have to look down, so that he doesn’t see me laughing. Kampala is very hilly and I’m walking on top of one. The scenery in front of me is beautiful. For a person like me, who grew up surrounded by hills, this is like a paradise. After living with high buildings in Lima, Kampala feels like a small town. Although, I’m in the suburbs now.

From the next corner I take a sandy shortcut that takes me through the houses. The Police in green uniforms and soldiers in blue and grey army uniforms are patrolling at a curve of the sandy road. So it’s safe. I’m surrounded by high walls and vegetation. On the way, there is a corn plantation surrounded by a iron fence. At the gate there is a text: POLICE. Trespassing forbidden! Urinating forbidden!

Sandy road ends and the most “dangerous” part of the trip starts. The road is fairly narrow, but cars and moto taxis are driving very fast and so close to the pedestrians that you can almost feel a light touch. Vehicles are taking over dangerously and there is no sidewalk for pedestrians. I walk as close to the edge of the road as possible. Two trucks have stopped to unload beside the road. I pass the first one and when I get closer to the other truck filled with green bananas, it starts moving. Some is shouting Mzungu (white), probably trying to warn me, so I wait. A minute after, there is a young man running on the road like never before, because he was left behind from the truck. People are cheering on him. Finally he reaches the truck, which slows down, so that he is able to hop on the side. Others help him climb up on top of the load and the journey can continue.

A few meters away there is a chicken walking beside the road. Quite dangerous I think. In no time there is a young boy calling for chicken to come back. When I reach them, the kids are laughing at me and I smile back at them. Few more meters and I’m at FCA office. I look at my phone to check the time. It took me twenty minutes to walk to work. What a beautiful start for a day, I think. At my desk there is a coffee waiting for me. The day couldn’t start better than this!

Second street near my house

One view from the top

Sandy road (Sorry for some reason I couldn't turn this the right way!)

Corn plantation behind the fence

Last part before getting to the "dangerous" road

Morning coffee!

Matkalla töihin

Laitan lenkkarit jalkaan. Aion kävellä töihin. Ulkona aurinko toivottaa minut tervetulleeksi ja lämpöä on ehkä +26. Lukitsen portin perässäni ja tervehdin tiellä kävelevää tyttöä. Mopotaxit alkavat viittoilla jo kaukaa minut nähdessään. Pudistan päätä ja he jatkavat jutteluaan. Toiselle kadulle kääntyessä huomaan tien reunassa kasan. Kun tulen lähemmäs havaitsen kengät, laukun, jonka päällä kännykkä ja muuta tavaraa. Katson ympärilleni, mutta ketään ei näy. Jatkan matkaa. Hetken kuluttua nuori mies ilman kenkiä juoksee minua vastaan ja huutaa ystävälleen vihaisena, joka on tullut takaisin vartioimaan hänen tavaroitaan. Hetken ehdin jo kuvitella, että siihen oli hylätty varastetut tavarat.

Katu liittyy isoon tiehen. Liikenne on aika rauhallista, muutamat maasturit ja mopotaxit ohittavat minut. Suuri kaunis mustavalkoinen perhonen lentelee edessäni ja laskeutuu olkapäälleni. Ennen kun ehdin edes reagoida se lentää lähellä oleviin pensaisiin. Pieni koululainen selässään suuri reppu, joka ylettyy polviin saakka kävelee toisella puolella tietä. Hänen perässään, kaunis nuori nainen kirkkaan keltaisissa sandaaleissaan ja kirkkaan punaisessa chetenge kankaasta valmistetusta hameessaan. Mopotakseja on joka kulmassa. Mietin miten heille mahtaa riittää asiakkaita? Vanha mies kuljettaa polkupyörällään pitkiä putkia. Hotel internationalin edessä taximies pesee autoaan. Nuori mies ohittaa minut. Kohdalla hän katsoo minua, yrittää iskeä coolina silmää, mutta se näyttää lähinnä siltä, kun hän tekisi sen ensikertaa elämässään. Minun on pakko katsoa maahan, koska en halua että hän huomaa minun nauravan. Olen kukkulan päällä, sillä Kampala on mäkinen. Edessä avautuva maisema on kaunis. Vaarojen ympäröimänä kasvaneelle, tämä on kuin paratiisi. Liman korkeiden kerrostalojen jälkeen Kampala tuntuu pikkukaupungilta. Tosin olen nyt lähiössä, enkä keskustassa.

Seuraavasta kadunkulmasta käännyn hiekkaiselle oikopolulle, joka kiertelee talojen välistä. Vihreisiin uniformuihin pukeutuneet poliisit ja siniharmaisiin maastopukuihin pukeutuneet sotilaat partioivat mutkassa. Turvallista siis. Joka puolella minua ympäröivät muurit ja kasvillisuus. Yksi maissi plantaasi verkkoaidan takana ja portin kohdalla lukee: POLIISI. Pääsy kielletty! Virtsaaminen kielletty!

Hiekkatie loppuu ja alkaa matkan ”vaarallisin” osuus. Tie on melko kapea, mutta autot ja mopotaksit ajavat lujaa, niin läheltä jalankulkijoita, että voit melkein tuntea hipaisun. He ohittelevat toisiaan vaarallisesti, eikä kävelytiestä ole tietoakaan. Minä kävelen niin lähellä tien reunaa, kun mahdollista. Kaksi isoa kuorma-autoa on pysähtynyt lastaamaan tavaroita kuormasta. Ohitan ensimmäisen, ja kun lähestyn toista, joka on täynnä vihreitä banaaneja, se lähtee hitaasti liikkeelle. Joku huutaa Muzungu (valkoinen), ilmeisesti tarkoituksenaan varoittaa minua. Hetken kuluttua tielle juoksee nuori mies, joka on jäänyt kuorma-auton kyydistä. Hän juoksee kuin viimeistä päivää ja osa ihmisistä kannustaa häntä. Vihdoin hän saavuttaa kuorma-auton, joka hiljentää sen verran että mies nappaa kiinni auton sivusta ja toisten avustamana kiipeä ylös kuorman päälle ja matka jatkuu. 

Muutaman metrin päässä kana kävelee tienreunaa pitkin. Melko vaarallisilla vesillä, ajattelen. Eikä aikaakaan, kun pieni poika talon edustalla huhuilee kanaa jo takaisin. Kohdalla lapset hihittävät minut nähdessään ja hymyilen heille takaisin. Vielä muutaman kymmenen metriä ja olen perillä FCA:n toimistolla. Katson aikaa puhelimesta. Kävelyyn meni kaksikymmentä minuuttia. Mikä ihana aloitus aamulle, ajattelen. Työpisteellä minua odottaa minulle valmiiksi katettu kahvi. Voisiko päivä paremmin alkaa!